Kristiina Raula: "Aloin pohtia PT:n merkitystä vastaavissa elämäntilanteissa"
Tämän blogitekstin on kirjoittanut IntensivePT:n opiskelija Kristiina Raula. Kristiina on aloittanut PT-koulutuksensa 3.7.2023.
Aloitin IntensivePT-opinnot 2023 elokuussa. Intoa täynnä, mutta elämän epävarmuudet läsnä. Olin vihdoin ottanut yhden ison askeleen kohti unelmiani, josta olin todella ylpeä – minä, jonka oli todella vaikea löytää liikunnan iloa takaisin, halusin nyt auttaa muita löytämään saman ilon liikunnasta ja itsensä hyväksymisestä.
9.8.2023 maailmani kuitenkin pysähtyi, kun isäni menehtyi syöpään. Vaikka asia oli odotettavissa, mieleni oli kieltänyt kaiken ja tilanteen uppotuminen järkeen kesti todella pitkään. Kohtasin surun, jota en ollut osannut edes kuvitella. Jos minulle olisi kerrottu puoli vuotta sitten, että olen nyt kirjoittamassa tätä blogitekstiä, en olisi uskonut, sillä en uskonut elämäni jatkuvan. Tuntuu jopa uskomattomalta, että kirjoitan tätä tänään melko onnellisenakin kauniina kevät päivänä.
Mutta elämäni todentotta pysähtyi. Kaikki jäi toissijaiseksi surun keskellä – itsestä huolehtiminen, syöminen, liikunta, sosiaaliset suhteet, työ, kaikki. Luulin, että suo on niin syvä, ettei sieltä pääse koskaan pois ja elämänhaluni katosi.
Miten ihmeellinen ihminen onkaan? Kuinka monimutkainen psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Ihminen todella pystyy korjaamaan itseään ajan kanssa. Tosin ilman apua, en olisi nyt tässä. Jälleen kerran, jouduin löytämään merkityksen uudelleen itsensä huolehtimisesta. Pikkuhiljaa surun keskellä aloin taas miettiä ravitsemuksen, unen ja liikunnan merkitystä. Mieli ja keho olivat surusta niin ylikuormittuneet, ettei suuria harppauksia voinut tehdä. Pienin askelin lähdin kävelemään – ensin 10 minuuttia viikossa, siiten 30 minuuttia kahdesti viikossa. Jossain vaiheessa tunsin, että kehonhuolto ja venyttely voisi tehdä hyvää. Jossain vaiheessa kaikki energia ei kohdistunutkaan enää suruun ja aloin haaveilla salille menosta sekä juoksemisesta. Näin unta, miten juoksin pitkiä matkoja kaupunkien halki ja askel oli höyhenen kevyt. Pian myös isäni kokeman tuskan tilalla aloin kuulla hänen kannustustaan, niinkuin ennen: ”jäitä hattuun ja uutta putkeen!”. Nyt prässään salilla 280kg, kyykkään kevyesti ja kropassa virtaa hyvä jylläävä energia.
Tällä kertaa toimin itseni PT:nä, mutta aloin pohtia PT:n merkitystä vastaavissa elämäntilanteissa. Elämässä kohtaamamme traumat saattavat musertaa ihmisen toimintakyvyn, itsetunnon ja ilon itsestä huolehtimiseen – on kova työ rakentaa elämälle pohja uudelleen. Vaikka aihe on herkkä, voi PT:llä olla iso merkitys hyvinvoinnin ja liikunnanilon löytämisessä. Itse toivon tulevaisuudessa voivani auttaa juuri sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat aloittamaan nollasta. Ihmisiä, joiden on vaikea löytää merkityksellisyyttä itsensä huolehtimisesta ja liikkunnasta.
Olen vihdoin päässyt aloittamaan PT-opinnot uudelleen. Alkupisteessä ollaan, mutta onneksi IntensivePT-opinnot ovat joustavia ja elämäntilanteeni otettiin sydämellisesti huomioon opiskeluiden kannalta – en voi siis olla onnellisempi tästä opiskeluympäristöstä. Tällä hetkellä opiskelen anatomiaa ja fysiologiaa, joka on onneksi minulle tuttua sairaanhoitajan opinnoista, mutta uutta tietoa tulee silti rutkasti!
Maailmani pysähtyi, mutta elämän tulee silti jatkua. Meillä on tiedettävästi vain yksi elämä ainakin tässä kehossa, joten siitä on todella tehtävä temppeli – vahva, koristeltu, horjumaton ja rakastettu temppeli. Temppeli, jossa sinun on hyvä elää elämäsi ja temppeli, joka kestää myös maailman pysähdykset.
